Ei ole ihan samaa tunnelmaa ja nostetta kuin viime keväänä, kun lähdin 9-kympistä pudottamaan painoa. Tosin en ehkä ole ihan rehellisesti myöntänyt, että painoa pääsi sittenkin hiipimään takaisin loppuvuodesta, ihan viime metreillä. Joulukuussa 84 kiloon hiipinyt paino ei ole ollut "vain turvotusta" joka lähtee hetkessä pienellä ryhdistäytymisellä.
Olen siis joutunut tekemään tuplatyötä eli laihduttamaan uudelleen ne takaisin tulleet kilot. Ihan kaikkia en ole vieläkään onnistunut karistamaan. Joka tapauskessa puntarin näyttäessä nyt 81.5 kiloa on saavutus jo aika hieno tammikuun osalta. Sitä vain ajattelee, ettei ole tullut tehtyä mitään, tuloksia ei synny ja sitä on kärvistellyt ihan turhan takia. Vaikka onhan sitä kova tulos tehty jo pelkästään tammikuun osalta. Nyt on vaan tehtävä entistä vankemmin päätös, että painon ei anneta enää lähteä nousuun. Se on näköjään minun kohdalla todella helppo juttu. Vielä pari kiloa, ja sitten lähtee pudotus uusiin lukemiin.
Eilen tajusin, että täytän syksyllä 34 vuotta. Lapseni viaton kysely iästäni sai ehkä pienen kriisin poikasen aikaiseksi. Hitto, olen jo vanha akka! Ja minkäkokoinen ja missä kunnossa aion tuolloin olla? Tämän kevään aikana tuskin pääsen tavoitteeseeni 72 kiloon, kun pudottelen yhä niitä takapakkikilojanikin. Mutta 34-vuotissyntymäpäivänäni syksyllä aion olla sen 72-kiloinen. Hiljaa hyvää tulee, eikös vain?
*****
Olen muuten huomannut, että makeiset, lähinnä leivonnaiset, ovat minun heikoin lenkkini. Joudun työssäni päivittäin kohtaamaan erilaisia leivonnaisia. Ja toki niitä tulee maisteltua. En koskaan syö yhtä kokonaista pullaa tai munkkia, mutta pieniä murusia ja suupaloja kylläkin. Viime keväänä vedin tosi tiukkaa linjaa enkä sortunut laisinkaan. Nyt tuo tahtotila tuntuu puuttuvan. Joku kultainen keskitie minun täytyy tässä asiassa löytää. Asiaa sopii pohtia vakavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti